Tämä teksti on kirjoitettu alunperin Ufotutkimut-podcastia varten. Olen sittemmin lopettanut podcastin ja poistanut sen saatavilta, joten tulen jatkossa julkaisemaan tekstejä tässä blogissa.
Mutta nyt käsillä olevaan elokuvaan, jota katsomassa muuten minun ja ystäväni lisäksi oli vaivaiset kaksi muuta ihmistä! Itse asiassa mitään yllättäväähän tuo ei ole, sillä tämän meidän pikkupaikkakunna elokuvateatterissa ei koskaan ole mitään suurta yleisöryntäystä näissä enemmän taide-elokuvien näytöksissä, ja kerran olemme jopa olleet ystäväni kanssa aivan kahdestaan elokuvaa katsomassa. Ja nämä ovat tapahtuneet aina teatterin pienemmässä kakkossalissa. Viimeisen kahden vuoden aikana olemme tainneet käydä kaksi kertaa varsinaisia blockbustereita katsomassa ykkössalissa, ja silloin paikalla on ollut hieman enemmän katsojia.
Ja nyt, asia Kinds of Kindnessista jatkuu:
Olen sellaista elokuvankatsojien koulukuntaa, joka ei tykkää tietää kauheasti siitä elokuvasta, jota olen menossa katsomaan. Somessa, instassa, tiktokissa, mitä näitä nyt on, pyöriessä tuli toki vastaan ne pakolliset lyhyet mainosloopit Kinds of Kindnessista. Ja kyllähän mä katsoin sen ekan trailerin, jossa Emma Stone tanssii parkkipaikalla.
Elokuvan pääosissa ovat mm. seuraavat näyttelijät:
Ema Stone, Jesse Plemons, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Mamoudou Athie ja Joe Alwyn. Toinen käsikirjoittaja ohjaaja Lanthimosin lisäksi on Efthimis Filippou.
IMDb:n kuvaus käännettynä kuuluu seuraavanlaisesti:
“Mies yrittää päästä irti ennalta määritetyltä tieltään, poliisi kyseenalaistaa vaimonsa käytöksen tämän palattuaan oletetusta hukkumisesta, ja nainen etsii poikkeuksellista yksilöä, jonka on ennustettu tulevan tunnetuksi henkiseksi oppaaksi.”
Tästä tulee mieleen se, että Lanthimosin elokuvissa on usein hyvin käsitteellisiä asioita, tavallaan pinnan alla, mutta tavallaan ne kaikki asiat on sieltä poimittavissa, jos katsoja on tarkkana. Eli siis, metatason juttuja. No, enhän mä niitä tietenkään tällä ekalla katsomisella kaikkia napannut, ja nyansseja jäi huomaamatta.
Eräs käytäjä IMDb:ssä kutsuu elokuvaa Lanthimosin fanien kesäelokuvaksi. En nyt tiedä, onhan tässä jonkin verran huumoria, kuten jäljempänä kerron, mutta sekin on vähän out of place, siis siinä rajoilla, onko kyseessä oikeasti hauska juttu, vai huonosti ajoitettua absurdiutta tai absurdiulle lapsekkaasti naureskelua. Kinds of Kindness kertoo kuitenkin Lanthimosin tyylille uskollisesti melko rajuista asioista.
Ja siis, elokuvahan oli kyllä kokonaisuudessaan yllätys.
Alku oli todella tiukkaa Lanthimosia. Samanlaista viulunkielimaista jännitettä pidettiin todella taiten yllä kuin hänen hieman aiemmassa elokuvassaan The Killing of a Sacred Deer, jota muuten pidän modernin elokuvataiteen kiistattomana merkkiteoksena. Sacred Deer on mielestäni jopa 2010-luvun parhaan kolmen joukkoon sijoittuva elokuva.
Mutta siis, Jesse Plemonsin esittämä hahmo on outo, erikoinen, vinksahtanut, ja hän esittää se todella taitavasti. Alussa on paljon pieniä, hienoja yksityiskohtia, joista osan varmaan huomaa vasta seuraavilla katselukerroilla.
Ja sitten tulee se yllätys. Elokuvahan onkin episodielokuva. Eli se koostuu tällä kertaa kolmesta eri segmentistä, joissa on muutaman keskeisen näyttelijän joukko. Roolihenkilöt ja tilanteet vaihtuvat, mutta samat naamat heitä esittävät. Se vähän laski ihailun määrää. Olen ehkä vähän tottumaton episodielokuviin. Ja koska ekan segmentin jännitteisyys oli niin mestarillista, kakkosepisodin tapahtumat tuntuivat välillä jopa hieman tylsiltä.
Emma Stone on jokaisessa roolissaan aivan huippu. Tilanne, jossa hänen hahmoonsa on kohdistettu raukkamaista seksuaaliväkivaltaa, ja jossa hän tulee sen jälkeen portille huutamaan ja hyppimään (tunnistat kyllä kohdan, kun näet sen), vaikutti niin out-of-place -tyyppiseltä, että aluksi ajattelin, että Lanthimos on tehnyt virheen sisällyttäessään sen elokuvaan. Tuntui melkein siltä, että tässä vähätellään hahmon juuri kokemaa väkivaltaa. En tiedä lopulta, mitä tämän kohtauksen taustalla on.
Yksi ajatus, joka heti tuli mieleen, on se, että ehkä kohtaus oli improvisoitu, ja tietäen Emma Stonen maneerit, hän on jopa saattanut itse ehdottaa tällaista improa, ja Lanthimos on sen hyväksynyt.
Poort Thingsiähän kritisoitiin siitä, että se oli kuin elokuva, jonka ei-feministinen miesohjaaja oli tehnyt siitä, miten hän feminismin mieltää. Ja kyllä, Poor Thingsissä on jonkin verran sellaista sisältöä, joka nostattaa kulmakarvoja. Täytyy kuitenkin muistaa, että esim. Emma Stone oli täysillä mukana sen tekemisessä ja jopa yksi elokuvan tuottajista, enkä usko, että hän olisi lupautunut elokuvan tekoon, mikäli olisi käsikirjoitusta lukiessaan tuntenut sen toksiseksi.
Mua myös jäi harmittamaan se tuossa tän podcastin Poor Things -jakson sanavalinnoissani, että joillekin saatoin vaikuttaa ei-feministiseltä setämieheltä. Itse kuitenkin vihaan setämiehiä, vihaan sovinisteja ja vihaan kaikenlaista syrjintää ja väkivaltaa per se. Minulla on miehen nimi, ja olen syntynyt miessukupuoleen, mutta minä olen suurimman osan elämästäni vihannut miehiä, miehuutta ja miehisyyttä. En ole milloinkaan tuntenut olevani kotonani omassa biologisessa kehossani, ja kaikenlaiset asiat, jotka liittyvät sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, ovat olleet minulle aina todella vaikeita, jopa kipeitä. Kaikki seksuaalinen väkivalta, olipa se kirjoitettu paperille tai tapahtuipa se tosielämässä, on helvetin väärin ja raukkamaista ja kenenkään ei täytyisi joutua sellaista kokemaan. Ja ennen kaikkea setämiestenkin tulisi se tajuta, ettei vika ole milloinkaan uhrissa, vaan aina ja ainoastaan tekijässä. Joka muuten usein on hetero setämies. Itse asiassa suurin uhka maailmassa ovat miehet. Miehet ja raha. Miehet ja heidän seksuaalisuutensa. Ja raha. Rahamiehet. Ja heidän kiimansa.
Tässä Kinds of Kindnessissa näytettävä seksuaaliväkivalta on lyhyt kohtaus, eikä sillä mässäillä sinällään, mutta sitä seuraavat kuvat ja kohtaus ovat ristiriitaisia suhteessa siihen, ja kovasti tunteita herättäviä. On aina hieman epämääräistä esittää elokuvassa jokin paha, sillä kuva aina jollakin tavalla romantisoi ja myös seksualisoi kohdetta, jota se esittää. Eräs malliesimerkki tällaisesta on Indiana Jones -tyyppinen romantisoitu esitys natseista, joka varmasti osittain on ollut edesauttamassa joidenkin yleisön osien sympatiaa natseja kohtaan. Mutta nämä ovat hyvin hienonyanssisia asioita, eikä suoria lankoja voida vetää useinkaan minkään asioiden välille.
Kolmas ja viimeinen episodi laski arvostustani tätä elokuvaa kohtaan jälleen hieman. Se tuntui vielä löysemmin käsikirjoitetulta kuin kakkosjakso, enkä oikein osaa sanoa siitä mitään muuta kuin että olisipa Hunter Schaferin rooli ollut isompi, jotain muuta kuin vain näyttää rintansa segmentin alussa. Hän on niin paljon muutakin!
Kinds of Kindness kai yrittää olla elokuva siitä, kuinka epäystävällisiä tekoja ihmiset tekevät toisilleen. Visuaalisesti ja lavastukseltaan elokuva on huikea, ei tyhjää tilaa tai vajavaista sommittelua, kuten niin monissa nykyelokuvissa (kuten iljettävän huonoissa The Barbarian tai Black Phone). Soundtrack on mykistävä, yhtä lailla kuin Poor Thingsissä. Todella tehokas pianon yhden nuotin hakkaaminen seuraa läpi episodien, joka vähän rikkoo tätä kaavaa. Olisin itse valinnut jokaiseen episodiin oman ääniraitansa.
Joka tapauksessa, vaikka Kinds of Kindness on ongelmainen elokuvataiteen teos, annan mielelläni sille 3,5 tähteä viidestä, sillä se oli selkeästi ajatuksella tehty, ja kuten aina tuntuu olevan Yorgos Lanthimosin elokuvissa, sen tekijät ovat nauttineet prosessista ja toistensa seurasta. Ihanan Willem Dafoen kasvoilla paistaakin koko elokuvan ajan kaunis hymy!
Suosittelen katsomaan tämän, mutta tietyin varauksin. Mitään The Killing of a Sacred Deerin kaltaista taidetta tämä ei ole.
Ai niin, elokuvan pituus on noin 2h 45min, eli melko pitkähän se on. Ja sen kyllä huomasi teatterissa, kun viimeisen 45 minuutin ajan oli hirvittävä vessahätä, mutta pakko oli vain istua katsomassa miten käy.