”Kuin jokin olisi minua seurannut”
Sivu 5.
Syyskuun 17. päivän jälkeen Arne piti taukoa päiväkirjassaan kaiken UFOihin liittyvän sisällön suhteen. Se, mitä hän kävi tuona aikana lävitse henkisesti, oli hänelle melkoisen raskasta. Näin ymmärsin tuolloin hänen kanssaan käymieni keskustelujen perusteella.
Syys-lokakuun vaihteessa tapasimme Arnen kanssa parin viikon tauon jälkeen. Vietimme pari iltaa talollani, keskustellen syvällisemmin kuin koskaan aiemmin. Lokakuu näytti, että Arne oli saanut hermoja kiristävän sisäisen kädenvääntönsä päätökseen. Hän oli silminnähden huojentunut ja paljon paremmalla tuulella kuin tätä edeltäneinä viikkoina.
Siinä mielessä Arnesta oli tullut itsensä peilikuva, että hän alkoi puhua arkailematta näkemistään UFOista, lähes kenen kanssa tahansa. Myös silloisen Rajaniemen pastorin, Matti Heinäsen kanssa. Sen verran suuri vaikutus UFO-aallolla oli, että myöskään Heinänen ei voinut olla puuttumatta asiaan saarnoissaan. Tämän suhtautuminen ilmiöön oli kuitenkin jyrkän kielteinen: hän tuomitsi ykskantaan kaikki tunnistamomat lentävät kohteet paholaisen lähettämiksi. Hän ilmaisi kantansa selkeästi myös Arnelle.
Seuraavina kuukausina näytti UFO-aalto jonkin verran asettuvan, ainakin valtakunnallisesti. Toki joitakin juttuja ja pieniä mainintoja havainnoista oli lehdissä – mitä nyt ehdin niitä seuraamaan – mutta yleisesti näytti siltä, että ihmiset alkoivat jo hieman kyllääntyä kaikkeen siihen ”vouhotukseen”.
Eräs suuri käänne yhdessä tekemissämme havainnoissa liittyy joulukuun alkuun. Olimme viettäneet Arnen kanssa muutaman ”poikain illan”, käyneet paikallisessa pubissa ja kävelleet joka ilta koko matkan talolleni. Emmekä olleet nähneet ainuttakaan UFOa.
Viimeisenä iltana, lauantaina puolen yön aikaan, olimme jälleen kävelemässä kotia kohti, kun Arne alkoi yht’äkkisesti selittää minulle juurta jaksain erästä alkusyksyistä havaintoaan. Olin kuullut sen häneltä muutamaan kertaan, ja mietinkin, miksi hän ei sitä muistanut.
Ohittaessamme Arnen majapaikan, pienen mummonmökin Katajatiellä, hän pysähtyi ja alkoi huitoa käsillään ilmaa kuin mielipuoli. Hän hypähtteli sivulta sivulle ja kaakotti suureen ääneen ja voimakkain äänenpainoin, kuinka siivetön lentokone oli tullut puiden takaa näkyviin ja välkytellyt hänelle valojaan ja kuinka hän oli ollut näkevinään sen ikkunoissa hahmoja.
Yritin toppuutella Arnea ja mietin hiki hatussa, mitä seurakuntalaiset mahtaisivat ajatella, jos tunnistaisivat tämän suntioksi.
Kuinka ollakaan, kesken kaiken yllemme ilmestyi kirkas valo, jonka tähden meidän täytyi käsillä suojata silmämme. Valo loisti vain noin sekunnin ajan, mutta me molemmat näimme sen ja mykistyimme ja jähmetyimme siihen paikkaan. Muistan myös haistaneeni palaneen käryä.
Siinä seistessämme Arne äkkäsi yhtäkkiä liikettä mökkinsä nurkalla. Hän ryntäsi sinne kuin pikajuoksija, enkä sinä yönä häntä enää nähnyt. Jonkin aikaa pimeässä nökötettyäni ja Arnea huhuiltuani näin parhaaksi jatkaa kotimatkaa, olihan Arne kuitenkin pötkinyt metsään aivan kotimökkinsä nurkilla.
Huoli ystäväni terveydestä sai minut seuraavana aamuna kolkuttelemaan Arnen ovelle; hän avasi sen minulle varsin hyväntuulisena. Hän kertoi, että oli todellakin nähnyt jonkin olennon ja seurannut sitä syvälle metsään. Metsässä oli haissut vahvasti rikille, mutta jälkeäkään minkäänlaisesta erikoisesta olennosta hän ei ollut siellä nähnyt, ja hän olikin palannut nopeasti mökilleen.
Seuraavat kolme viimeistä vuoden 1971 päiväkirjamerkintää olen valinnut sillä perusteella, että niistä välittyy se muutos Arnen suhtautumisessa UFO-ilmiöihin, niiden luonteeseen ja alkuperään, jonka minä huomasin hänessä joka kerran kun tapasimme.