Löysin juuri Netflixistä (johon sain ihanan ja toivotun lahjakortin jouluna hyvältä ystävältäni) Amblinin tuottaman Ufo-kohtaamisia (Encounters) -minisarjan. Amblinhan on Steven Spielbergin perustama tuotantoyhtiö, joka muistetaan mm. E.T. -elokuvasta ja suosikki-tv-sarjastani Earth 2. Tämä dokumenttisarja on laadukkaasti tehty, ja siinä annetaan puheenvuoroja myös epäileville ja tapahtuneet kieltäville ihmisille, mikä on mielestäni vain hyvä asia.
Sarja on neliosainen, ja bingetin siitä juuri kolme ensimmäistä jaksoa, ja innostuin kovasti taas miettimään tätä asiaa ja kahta omaa kokemustani. Muutenkin olen viime aikoina ollut taas ufo-aallossa, eli erikoismielenkiinnonkohteenani ovat olleet vanhat kunnon lentävät lautaset. En pidä siitä, että ufot leimataan toisista aurinkokunnista tulleiksi harmaiksi tai vihreiksi miehiksi, minusta se on yhtä validi seikka kuin pierutyynyn asettaminen toisen pehvan alle on hauska asia. Eli ei lainkaan. Olen suurimman osan elämästäni ollut ateisti ja tieteen nimeen vannova.
Ymmärrän, että asiat eivät ole kauhean yksinkertaisia, ja että totuuksia on monia. Todellisuutta havainnoidaan, tulkitaan ja siinä tehdään testejä ja hypoteeseja ja joskus ne kaikki kaatuvat. Yksinkertaistettuna: asiat eivät ole niin selkeitä kuin mitä esim. elokuvat meille näyttävät. Neulan löytäminen heinäsuovasta on hyvä vertaus melkein kaikkeen tutkimiseen tai etsimiseen liittyen.
Olen avoin eri tulkinnoille ja teorioille, ja hyväksyn perustellut hypoteesit, olettamukset, asiat, gravitaation, evoluution, lääketieteen kiistattomat saavutukset. Ja samaan aikaan minua kiinnostavat kaikki ”selittämättömäksi” jäävä, tai leimattava. Kuten Fox Mulder, minullakin seinää koristaa jättimäinen juliste, jossa lukee kissan kokoisin kirjaimin: ”I WANT TO BELIEVE”. Kääntäisin sen ehkä tänä päivänä suomeksi muotoon ”Haluan olla utelias”.
Pidemmittä puheitta, mennään ajassa taaksepäin ~30 vuotta, ja otetaan kiintopisteeksi ensimmäinen kahdesta kohdalleni osuneesta ufo-havainnosta:
Oli 1990-luvun alku, kun lapsen maailmankuvani muuttui. Oli kevät/alkukesä, ja olin perhepäivä- hoitopaikan pihamaalla leikkimässä ystäväni Karin kanssa. Yhtäkkiä Kari osoitti alemmas laskevaa takapihaa kohti. Tonttia näytti lähestyvän lentävä kohde. Nopeasti se saavutti meidät ja lensi meidän kohdallemme. Kohde oli metallin- harmaa, ja se näytti ohjukselta sillä erolla, että sen päällypuolella oli ikkuna ja sisällä näytti istuvan joku.
Tai jokin. Sillä oli päässään kypärä, jossa oli punaista ja valkoista väriä olevia kohtia. Kun tämä, pareman sanan puutteessa, ”laite” ohitti meidät, sitä tuli vastaan jyrkähkö nousu, jota puut peittivät. Tullessaan näiden kohdalle kohde, jota herkeämättä tuijotimme, kääntyi ikäänkuin kannoillaan osoittamaan suoraan ylös taivaalle, minne se myös ponkaisi aiempaa huomattavasti nopeammalla vauhdilla, kunnes se häipyi taivaan sineen ja muutamien poutapilvien huomaan.
Täysi päivänvalo vallitsi, kuten sanottua oli aurinkoinen, suhteellisen lämmin kevätpäivä, ja näkyvyys joka suuntaan oli selkeä. Tilanteen mentyä ohitse muistan Karin kanssa keskustelleeni siitä, että tämä raketti tai ohjus oli lentänyt niin läheltä meitä, että olisimme voineet ”hypätä sen kyytiin” ja lentää jonnekin tosi kauas.
Jos muistan oikein, perhepäivähoitajamme kutsuisi meidät kohta sisälle syömään, ja mietimmekin, miten kertoisimme hänelle näkemästämme; emme lopulta sinä päivänä puhuneet tälle mitään. Kotona puhuin kotiväelle näkemästämme. Muistelen, ettei asiaa ykskantaan torjuttu tai saatettu naurunalaiseksi. Ufoihin suhtauduttiin tuohon aikaan ystävällismielisemmin, ja jopa Ylen pääuutislähetyksissä käsiteltiin tulevina vuosina aihetta vakavasti.
Olen itse vasta vuosia myöhemmin alkanut tajuta tämän tapauksen todellista merkitystä itselleni. Tapahtunut viipyi vuosikaupalla jossain alitajunnassani, ja tuli uudelleen mieleeni vasta vuoden 2006 tienoilla, jolloin aloin vimmatusti etsiä tietoa vastaavista tapauksista esimerkiksi Suomen Ufotutkijoiden tällöin hyvin aktiiviselta keskustelupalstalta Internetistä.
Löysin netistä erään henkilön, joka oli nähnyt niinikään lapsena, niinikään samoina aikoina, niinikään metallinharmaan ”lentolaitteen”. Muutenkin tilanne, tai se, miten tämä henkilö asian minulle esitti, tuntui samankaltaiselta.
Vuosi–pari myöhemmin ollessani työharjoittelussa eräs henkilö kertoi minulle kokemuksestani kuullessaan vähän samantapaisesta metallinharmaasta kohteesta, joka oli laskeutunut hänen ylleen hänen ollessaan lapsi. Melkein samoihin aikoihin kuulin erään toisen ihmisen kertovan nähneensä liikkuvasta autosta viljapellon ylitse lentäneen metallinharmaan puikulan, kuin ohjuksen. Tämä henkilö kuuli ensin minun alkavan puhua omasta kokemuksestani, ja kun olin oman tapaukseni selostanut, hän sanoi, että hän arvasi mitä olin sanomassa, mitä tuleman piti, ja hän kertoi oman kokemuksensa heti sen jälkeen.
Joissakin alan kirjoissa on kirjoitettu, että ufokokemuksiin saattaa liittyä myös tietynlaista vääristynyttä ajantajua tai unenomaisuutta, vaikka paikalla olisi useampikin silminnäkijä, jolloin kyseeseen ei voi tulla yhden ihmisen näkemä uni. Tietynlainen sumussa oleminen liittyy minullakin sellaisena häilyvänä seikkana kokemukseni taustalla. Olen kuitenkin vakuuttunut silminnäkijähavaintoni todenperäisyydestä, olkoonkin, että olin tuolloin lapsi. Muistan myös muita tuon päivän tapahtumia, ja ne tuntuvat soljuvan mielessäni saumattomasti tähän ufohavaintooni Karin kanssa.
Vartuttuani hieman vanhemmaksi, olin varmaan noin 14-vuotias, tapaus palasi mieleeni, kuten sillä on tapana palata aina silloin tällöin, etsin tämän vanhan Kari-ystäväni koulussa käsiini ja yritin saada hänet rauhalliseen soppeen ja kyseltyä häneltä tästä asiasta. Asiaa vaikeutti se, että tapauksen jälkeen, silloin joskus 8–9-vuotiaana olin niin kovin innostunut ufoista, että tein itse tietynlaisia ufohavaintolomakkeita ja kiertelin koulussa aina välitunneilla tekemässä jonkinmoisia ”ITE-galluppeja” muiden oppilaiden, ja joskus myös opettajien, ufokokemuksista... siispä, kun tavoitin Karin, hänen muassaan tilanteeseen tuli myös eräs toinen henkilö, joka kuului minua muutoinkin kiusanneisiin, epäystävällisiin henkilöihin, ja hän sellaisena irvileukana joka hän oli, alkoi heti ilkeillä minulle ja tehdä minua naurunalaiseksi. Tilanne kuivui nopeasti kokoon, ja milloinkaan tämän tapauksen jälkeen en enää Karia tavoittanut. Ystävyytemme oli muutoinkin mennyt ohitse jo jokunen vuosi ufo-kokemuksemme jälkeen.
Yläasteella ollessani etsin myös perhepäivähoitajamme käsiini, ja kysyin häneltä – tällä kertaa onneksi – rauhallisessa paikassa ja tilanteessa, muistiko hän mitään tällaisesta tapauksesta. Olisimmeko kenties Karin kanssa puhuneet asiasta yhtään mitään? Hoitaja toi ilmi selkeästi, ettei muistanut mitään tämän tapaistakaan noilta vuosilta. Niin minä unohdin tapauksen, ja se nousi uudelleen mieleeni vasta silloin 2000-luvun loppupuolella.
En väitä mitään muuta tähän tapaukseen liittyen kuin sitä, että voin hyvällä omallatunnolla, käsi raamatulla – jos niin vaaditaan, sanoa uskovani havaintoni olleen tehty hyvissä mielen- ja ruumiinvoimissa ja että uskon todella nähneeni sen, mitä olen tässä tekstissä kuvannut.
Muutama asia minua harmittaa: ensinnäkin, kun tein noin vuonna 2007 tapauksesta ”virallisen” havaintoilmoituksen Suomen Ufotutkijoille, jätin kertomatta, että näin tässä lentolaitteessa ikkunan ja siinä ikkunassa jonkin tai jonkun pään kypärän sisällä. Ajattelin havaintolomaketta täyttäessäni, ettei tapausta otettaisi tarpeeksi vakavasti jos nämä tiedot siihen sisällyttäisin.
Toinen katumusta aiheuttava seikka on se, että en antanut havaintolomakkeessa lupaa julkaista tapaustani anonyymisti Fuforan eli Ufotutkijoiden nettisivujen havaintotietokannassa. Ehkä voisin kysyä heiltä suoraan voisiko ilmoitusta tältä osin päivittää.
Kolmas asia, joka harmittaa, on aiemmin tässä tekstissä mainitsemani henkilön tapaus, jonka tavoitin netistä ja joka kertoi ja jopa piirsi minulle havainnekuvan näkemästään vastaavasta tapauksesta. Hän ehdotti siis tapaamista, josta minä kieltäydyin. Tämä henkilö myös teki ymmärtääkseni juuri tämän minun tapaukseni suhteen jonkinlaista yhteydenottoa ja tutkimusta paikanpäälläkin. Ja silti pelkäsin sen verran, etten suostunut tapaamiseen hänen kanssaan. Sitä kadun, sillä en tuolloin, tuossa iässä – olin vasta n. 25-vuotias – kyennyt näkemään toisen silminnäkijän tapaamista kaikinpujolin hienona mahdollisuutena. Asiaan varmasti vaikutti myös se, että minua oltiin kiusattu läpi elämäni mitä mielikuvituksellisimmista syistä.
Tänä päivänä olen kiitollinen sille, että olen saanut kokea jotakin vielä selittämätöntä. Havaintoni 90-luvun alussa muutti tavalla tai toisella elämäni suuntaa, ainakin siinä mielessä, että haluan pitää silmäni ja korvani auki, ja todellakin – haluan olla utelias!
Ja sitä myös olen.