The Prisoner -tv-sarja esitettiin ensimmäistä kertaa Iso-Britanniassa vuonna 1967, muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa seuraavana vuonna. Tuolloin sen saama huomio oli melko minimaalista, ja sarja kuitattiin mediassa outolintuna, ohimenevänä kuriositeettina. Jo kymmenen vuoden kuluttua sarjalla oli oma faniklubi, jonka kunniapuheenjohtajaksi kutsuttiin itse tähti Patrick McGoohan. Vuonna 2007 The Prisoner on yksi brittiläisen tv:n arvostetuimmista tuotoksista ja todellinen ilmiö, jonka ympärille on rakentunut omistautunut seuraajien kultti.
The Prisoner kertoo brittiläisestä ex-agentista, joka juuri eropaperinsa jätettyään siepataan kotoaan ja viedään paikkaan, jota kutsutaan ”Kyläksi” ja jossa kenelläkään ei ole nimeä – vain henkilökohtainen numero. 17 jakson ajan katsoja saa seurata Patrick McGoohanin esittämän ex-agentin, numero 6:n, pako-yrityksiä ja joka jaksoittain vaihtuvan ”pääpahiksen”, numero 2:n, yrityksiä murtautua numero 6:n mieleen ja saada ongittua syyt tämän eroamiseen.
Mutta ennenkaikkea, kuten jaksojen kuluessa tulee selväksi, sarja kertoo ajasta, jossa The Prisoner tehtiin, ja hieman myös meidän ajastamme. Se ruotii kysymyksiä demokratiasta: oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus ovat ehkä sittenkin vain muotoonsa pakotettuja ”sopimuksia” (lainausmerkeissä siksi, että Kylässä itse kansalla on hyvin vähän sanomista elämänsä demokratian... demokraattisuuteen). Sarjassa koetellaan kyläläisten mielenterveyttä, joskus mitä julmimmilla tavoilla; hypnoosilla, epämääräisillä lääkkeillä ja läheisten lavastetuilla kuolemilla.
Kaikkea tätä seuraa Valvoja lukuisine alaisineen ja videokameroineen. Yhtä laaja näköala on edellämainitulla numero 2:lla, Kylän näennäisellä johtajalla, jonka, jos ei ainoa, niin ainakin tärkein tehtävä on saada puristettua numero 6:sta irti tämän salaisuudet. Numero 2 vaihtuu jaksosta toiseen; vain karismaattisen Leo McKernin tulkitsema Kakkonen esiintyi myös toisessa jaksossa. Kaikkivoipaisuudessaankin numero 2 on vain juoksupoika – kellepä muullekaan, kuin numero 1:lle. Numero 1:n sanotaan olevan kaiken takana.
Keskityn tässä jaksoon ”Once Upon A Time”, joka on sarjan toiseksi viimeinen jakso, ja surrealistisuudessaan ehdottomasti hykerryttävin. Henkilöohjaus ja tiiviit leikkaukset Kuutosen ja Kakkosen välisessä dialogissa vievät jakson aivan uudelle tasolle, vaikkakin käyty dialogi on jo aiemmista episodeista tuttua kissa-hiiri-leikkiä, jossa numero 2 yrittää saada hullun vimmalla puserrettua Kuutosesta syyn hänen eroamiselleen.
Pääasialliset lavasteet ovat iso musta huone, joka on täynnä erilaisia kapistuksia, kuten keinuhevonen, kiikkulauta, vauvan pinnasänky, pihakeinu, ynnä muuta. Numero 2 on hermostunut, kun hänet on lähetetty uudestaan Kylään. Hän on valmis käyttämään äärimmäisiä keinoja selvittääkseen numero 6:n salaisuuden. Aikaa tähän hänelle annetaan yksi viikko.
Aluksi nukkuva numero 6 hypnotisoidaan välkkyvän, tuolloin varmasti uusinta muotoilua edustaneen, kattolampun ja lastenlaulun avulla. Kun hän herää, tuttu jännittynyt ilme on kadonnut hänen kasvoiltaan. Numero 6 on taantunut lapsen tasolle. Kakkonen vie hänet päämajansa alakertan, surrealistiseen pikku maailmaan, tuohon mustaan huoneeseen. Heti aluksi hän uskottelee Kutoselle olevansa tämän isä. Kakkonen alkaa puhua lyhyillä sanoilla, kuin primitiivisillä äännähdyksillä, yrittäen näin saada Kutosen mielen murrettua.
He keinuvat lasten kiikulla, käyvät läpi koulun valmistujaiset ja jopa ryhtyvät käsikähmään, jonka lopettaa Kakkosen avustaja lyöden Kutoselta tajun kankaalle puisella pampulla. Seuraavassa kohtauksessa numero 6 istuu keinuhevosen selässä Kakkosen hokiessa lorua, joka yltyy verbaaliseksi kilpalausunnaksi, jota olisi voinut odottaa kuulevansa dadaistien esiintymisessä. Maanisuudessaan tämä on hulvattomimpia kohtauksia tv-sarjojen historiassa.
Seuraavaksi ”taistelupari” ottaa miekkailuerän, joka päättyy Kakkosen häviöön. Hän käskee Kutosen tappaa hänet, mutta tyylilleen uskollisena tämä ei turvaudu ylenmääräiseen voimankäyttöön, vaan haavoittaa numero 2:ta olkapäähän. Koko loppujakso on rakennettu mitä huvittavimmista ja oudoimmista kohtauksista, missä numero 6 mm. ajaa ruohonleikkurilla kehää kunnes Kakkosen poliisiksi pukeutunut apuri pysäyttää hänet ja vie ”oikeuden eteen”.
Pikku hiljaa numero 6 alkaa näyttää merkkejä hypnoosista vapautumisesta (vai oliko hän ylipäänsä hypnoosissa?), ja alkaa kyseenalaistaa riivaajaansa. Hän ottaa veitsen ja ojentaa sen Kakkoselle, toistaen tämän hieman aikaisemmin sanomat sanat: ”Tapa minut.” Pienillä edellisen kaltaisilla kikoilla numero 6 alkaa saada yliotetta Kakkosesta, ja heidän roolinsa vaihtuvat. Lopulta, viime minuuteilla, numero 2 murtuu täysin, rientää kaatamaan viimeisen lasillisensa kurkkuunsa ja kaatuu kuolleena maahan. Sisään astuu Valvoja, joka onnittelee numero 6:tta ja sanoo vievänsä tämän numero 1:n luokse. Jakso päättyy tuttuun kuvaan Patrick McGoohanin kasvoista kaltereiden takana.
Jos tv-sarjojen fanit rakastavat itse sarjoja, vähintään yhtä paljon he rakastavat jaksojen spekulointia ja omien teorioiden esittämistä siitä, miten kukin hahmo käyttäytyi tai mitä tämä tai tuo juonenkäänne tarkoitti.
Tartuin juuri tähän jaksoon siksi, että juuri se kirvoitti makeimmat narut hullunkurisuudellaan, mutta se myös sai minut ajattelemaan. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Miksi kaikki nämä yksilön mielen nujertamisen yritykset? Ja miten ensin niin ylivoimaiselta näyttänyt pahis, numero 2, lopulta musertui itse?
Näen The Prisoner -sarjan vapaan ajattelun puolestapuhujana. Se peräänkuuluttaa todellista demokratiaa, todellista ajattelun ja sanan vapautta, lankeamatta saarnaamaan totuudenjulistusta. Taitavasti sarjan tekijät ovat ruotineet pienen yhteisön, ja miksei samalla koko maailman, sosiaalista problematiikkaa, yhtään vähentämättä draaman laatua.
Ihmisiä aivopestään, huumataan, kidutetaan. Monet murtuvat, eikä heitä voi siitä syyttää. (Todellisuudessa yksilön mieli voi järkkyä valitettavasti ilman näitäkin). Mutta jokaisessa yhteisössä tarvitaan yksi radikaali, sellainen, jolla on voimia pistää hitusen kampoihin – ja joskus vähän enemmänkin –, jotta emme jämähtäisi paikoillemme ja alistuisi nykytilanteeseen. Sellaisena näen numero 6:n hahmon, ja sellaisena näen The Prisonerin.
The Prisoner on julkaistu 40-vuotisjuhlan kunniaksi uudelleen DVD:llä komeana 7 levyn laitoksena. Boksia on todella vaikea tällä hetkellä löytää järkevään hintaan.