Hajonta. Entropia. Haje. Puoliintumisaika. Väljähtyminen. Kaikkia näitä sanoja olen miettinyt paljon, mutta vasta viime vuosina ja varsinkin nyt, kun olen täyttänyt neljäkymmentä, olen alkanut nähdä erästä kuviota, joka tuntuu liittyvän ihan kaikkeen. Kaikki hajoaa, kaikki olemassa olevat asiat etääntyvät toisistaan ja menettävät merkityksensä, yhä nopeampaan tahtiin.
Maailmankaikkeudesta ei tiedetä paljoa, ei vaikka asumme siinä. Ihmismielen toiminnasta ei tiedetä paljoa, vaikka olemme itse niitä ihmisiä mielinemme. Se tiedetään kuitenkin maailmankaikkeudesta, että se laajenee yhä kiihtyvää tahtia ja että kaikki sen osaset, galaksit, tähdet, planeetat, asteroidit, mustat aukot – ihan kaikki – etääntyvät toisistaan koko ajan. Eli maailmankaikkeus paisuu ja välimatkat käyvät koko ajan yhä enemmän ylitsepääsemättömiksi.
Yhteen aikaan, silloin kun itse olin koulussa, puhuttiin paljon alkuräjähdysteoriasta, siitä, kuinka joskus alussa kaikki oli hyvin tiivistä ja tapahtui paljon pienellä aikaa ja kaikki vasta muodostui ja kaikella oli sen jälkeen selkeät muodot.
Minun on omassa filosofiassani helvetin helppo samaistaa tämä kaikki ihmiseen ja hänen elämänsä vaiheisiin. Ihminen tulee tähän maailmaan eräänlaisessa räjähdyksessä, syntyvän sydän lyö nopeammin kuin koskaan kenenkään syntymän jälkeen, kuuluu ehkä huutoa ja sitten alkaa elämä. Tässä elämässä alkuvaiheet ovat tärkeät ja silloin muodostuvat alkeelliset käsitykset asioista, silloin opitaan ja sopeudutaan maailman lainalaisuuksiin.
Sitten alkaa kouluikä, muodostetaan ensimmäisiä ihmissuhteita, asiat ovat juuri niin kuin niiden pitää, se musiikki, mitä nuori alkaa kuunnella, ne tv-sarjat, elokuvat ja kirjat, joihin hän koukuttuu, niissä pitää olla se tietty muoto, formaatio, juuri tietty sekvensointi, ja juuri siksi ne tuottavat sellaiset tunnevaikutukset ja muistot, jotka ihminen myöhemmin niihin liittää.
Itselläni vahvimpina vaikutteina olivat rockmusiikki sekä scifi-kirjat ja -elokuvat. Se tietty tapa, millä Rivers Cuomo soitti kitaraansa Pinkertonin seitsemännessä biisissä vuonna 1996, oli ainoa oikea tapa. Se merkitsi minulle aivan kaikkea. Saatoin kuunnella samaa biisiä helposti kaksikin tuntia putkeen norkoillessani tietokoneellani 90-luvun lopussa.
Tietyistä kavereista tuli turvallinen ja vuorovaikutteinen ihmissuhdekuvio, joka toi rauhaa ja toivoa ja iloa elämään. Se, että kaverit olivat juuri tietynlaisia, merkitsi kaikkea. Jo ala-asteella eräs rakas ystäväni, jonka annettiin kotona katsella televisiosta Äärirajoilla-sarjaa (The Outer Limits), kertoi minulle aina tietyssä kohdassa koulun pihaa, keinuilla, mitä sarjan viimeisimmissä jaksoissa oli tapahtunut. Myöhemmin uskalsin jo itse katsella sarjaa, vaikka se järkyttävä sen ikäiselle olikin. Jäin koukkuun sarjan tunnusmelodiaan: sen piti mennä juuri tietyllä tavalla, ja se oli täydellinen taideteos. Siis sarjan alkumusiikki, videoineen päivineen.
Lukioiässä kesäisin ajelin toisen rakkaan ystäväni kanssa äitini autolla ja soitin täysillä autostereoista säröistä kitaramusiikkia. Ajelimme, sitten aina välillä pysähdyimme ja jäimme juttelemaan siitä, miten Teksasin moottorisahamurhien värinmäärittely oli täydellistä. Tai että miksi uskonnot ovat suurin huume ja miten pieni ihminen on koko maailmankaikkeudessa. Tai että mehän voimme elää simulaatiossa, aivan kuten ystäväni rakastamassa ja minun inhoamassani The Matrix-elokuvassa (joka on myöhemmin osoittautunut modernin ajan vaikutusvaltaisimmaksi elokuvaksi).
Aikaa kului, tuli ylioppilaskirjoituskevät ja kouluihin haku. Pääsin kouluun ja tunsin itseni masentuneemmaksi ja yksinäisemmäksi kuin koskaan. Keskityin täysillä Weezer-yhtyeeseen, ja voisi sanoa, että olin naimisissa Riversin, Patrickin, Brianin ja Scottin kanssa. Olin naimisissa myös Matt Sharpin kanssa, jos se nyt mitään meinaa!
Integroin itseeni tietynlaisen surullisen silmälasipäisen pojan imagon, ja aloin elää todeksi Weezerin sanoituksia. Kuuntelin edelleen samoja biisejä tuntikausia putkeen, koska niiden piti mennä juuri tietyllä tavalla ja koska niiden piti mennä juuri tietyllä tavalla, ne tuottivat minulle suunnatonta nautintoa. Iltaisin koulun jälkeen pyöräilin pitkin Virtain keskustaa ja lähialueita ja kannettavassa cd-soittimessani soivat Weezer, The Rentals, Eels, Beck, Snug ja Pulsars. Ja kaikkien näiden yhtyeiden biisien piti mennä juuri tietyllä tavalla. Aivan täydellisen tarkkaan. Jos cd-soitin hyppäsi kesken biisin, piti toisto lopettaa ja aloittaa kesken oleva biisi alusta. Kaikkein pahinta oli, kun paristot loppuivat kesken matkan.
Aikaa kului, sairastuin kiusaamisen seurauksena sekä sen vuoksi, etten vaan kertakaikkiaan kyennyt sopeutumaan neurotyypillisten maailman vaatimuksiin ja sosiaalisiin konventioihin. Kaikki kävi seuraavien vuosien aikana aivan ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Jos olisin ollut kristillisessä uskossa, olisin varmasti kuvaillut käyneeni läpi Helvetin, useita kertoja seuraavien 20 vuoden aikana.
Mistä päästään siihen, että ylä-asteen lopussa ja lukion alussa (1998-2000) koin voimakkaan ”uskoontulon”. Se on lainausmerkeissä siksi, että en oikeastaan tullut uskoon, vaan tulin ateismiin. Se on edelleen voimakkain yksittäinen ajanjakso, joka minulle on elämässäni tapahtunut. Ja sen piti tapahtua juuri tietyllä tavalla. Sen piti tuntua juuri siltä, miltä se tuntui. Minähän löysin Totuuden! Minä tajusin silloin viimein kaiken! Näin yli ihmisen ja läpi yhteiskuntien, näin universumin keskipisteeseen ja sain jotain sellaista tietoa ja tunnetta, mitä kukaan muu ei koskaan ollut kohdannut. Olin uniikki henkilö uniikissa tilanteessa ja tietoinen aivan kaikesta. Ja sen piti mennä juuri niin.
Vuosien saatossa asioihin liittyvät tunteet ovat laimentuneet. Tuntuu siltä, että olisi olemassa jokin luonnonlaki, joka saa asiat väljähtymään, laimentumaan, hajoamaan, menettämään merkityksensä. En ole lukenut metafysiikkaa enkä kvanttifysiikkaakaan, vaikka nämä kiinnostavat kovasti. Tämä teksti kertoo erityisesti minun omista, intuitiivisista tuntemuksista ja havainnoista omassa itsessäni. Sitten kun mietin taas tuota ärsyttävää rockbändi Weezeriä, niin heidän urallaan on tapahtunut aivan samoin.
Alku oli tiivistä, materiaali oli timanttista, ydinporukka tuntui pelaavan yhteen, ja kaikesta paistoi läpi sellainen ajanhenki, 90-luvun alun ja puolenvälin kaupallisen alternative rockin nousu ja joka paikassa paistoi tietty estetiikka. Tuli breedersit, frankBlackit soololevyineen, ne aiemmin mainitut beckit ja eelsit, alanismorisettet ja nadasurfit. Kaikkialla ja kaikilla tuntui olevan sellainen erityinen pöhinä. Tämä selviää vaikka katsellessa Weezerin Video Capture Device -julkaisulla olevia videoita äänitysstudiolta tuottaja Ric Ocasekin (The Cars) ym. kanssa.
Tänä päivänä tuntuu, että bändit pistävät ulos puolivillaista, säveltämisen ja sanoittamis laiskuuskilpailulta haiskahtavia pökäleitä. Eikä kyse ole enää siitä, että me murrosiässä tai vähän ennenkin nämä bändit löytäneet vain olemme nostalgian hämäämiä. Ei nykypolvet innostu näiden bändien tekemisistä. Ei siinä määrin kuin itse silloin. Ei ole ajanhenkeä. Ajanhenki puhui 90-luvulla ja se saneli miten asioiden piti olla. Niiden piti olla oikealla tavalla, esteettisesti ja poliittisesta. Ja niin, kaupallisesti. Katsellessa videoita (etsipä YouTubesta vaikka MTV Video Music Awardsin klippejä) siltä ajalta, tänä päivänä saa jonkinlaisen käsityksen ajan... niin, hengestä. Mutta sitä ei tunne enää sillä tavalla. Tämä tunne, tämä muistisidos aivoissamme, se on väljähtynyt, se on alkanut hajota.
Sama pätee ihmisyksilöön, ja kun olen joutunut läheltä seuraamaan vanhuuden ja erityisesti muistisairauden etenemistä, niin on se vain vahvistanut minun käsitystäni siitä, että kaikella olemassa olevalla, oli se materiaa tai vaikka ilmiö, on alkunsa, huippunsa ja hajoamisaikansa.
Sitten taas mietitään universumia. Se lähti liikkeelle räjähtävästä alusta, tiettävästi ainakin Maa-planeetalla (kaikkien miljardien galaksien kaikista miljardeista planeetoista) alkoi kehittyä elämää, joka kukoisti. Nyt näyttäisi siltä, että maailmankaikkeus on jossain keskivaiheilla tai vähän sen jälkipuolella omaa elinkaartaan. Etäisyydet muihin tähtijärjestelmiin alkavat olla niin suuria, että ei ole mitenkään mahdollista mielekkäästi lähteä niitä tutkimaan. Täytyisi kehittää jokin muu tapa kuin rakettimoottorit liikkumiseen. Ja sittenkin voisi olla jo niin, että ihmiskunta lajina tulisi vain toteamaan, että eipäs meitä oikeastaan jaksa tässä kohtaa enää kiinnostaa muut aurinkokunnat ja mahdollinen elämä oman planeettamme ulkopuolella. Tietyllä tapaa kaikki tämä on upeaa satua, tarinaa.
Olen usein tuntenut elämäni polkevan paikallaan, ja niin se varmasti monen neurotyypillisen mittapuulla onkin ollut. Olen tuntenut pysähtyneisyyttä. Todellisuudessa kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Kaikki universumin kappaleet putoavat koko ajan kauemmas toisistaan ympäri suunnatonta avaruutta. Todellisuudessa jokin voima on pannut alkuun liikkeen, ja kuten tiedämme perusfysiikasta, liikkeellä on – arvaat oikein – alkusysäyksensä, huippukohtansa ja lopulta koittava loppu, jolloin liikkeen voima haipuu unholaan.
Vaikka siis olen tuntenut pysähtyneisyyttä, en ole ollut pysähtynyt, vaan olen kiitänyt läpi avaruuden hurjalla vauhdilla, ja niin olet sinäkin. Ihan jokainen meistä, muurahaisesta murhaajaan ja papista tähtitieteilijään. Pysähdyksen aika tulee oikeasti vasta myöhemmin – paljon, paljon myöhemmin. Sitä ei kukaan voi tietää, mitä se tarkoittaa planeetallemme, ihmiskunnalle, mahdolliselle muulle älylle avaruudessa. Kukaan ei voi tietää, onko tämä vain ”huokaus kahden tyhjyyden välissä”. Se lienee kuitenkin todennäköistä, että mikään avaruuden objekti ei voi selvitä sellaisenaan, mikäli maailmankaikkeus painuu jälleen kasaan, älyttömän pieneksi pisteeksi ja joka sitten pamahtaa jälleen uudeksi universumiksi uusine alkuineen, huippuineen ja hajoamisineen, ja ihmisineen ja murheineen ja iloineen. Se on sitten mahdollisesti ihan eri juttu kuin meidän tuntemamme maailma.
Näin se käy. Ehkä.