Yorgos Lanthimos on näistä uudemmista elokuvaohjaajista sellainen, jonka faniksi tulin heti ensimmäisen hänen elokuvansa nähtyäni. Kyseessä oli The Killing Of A Sacred Deer, joka on kaikella tapaa mielestäni täydellisen nykyelokuvan ruumiillistuma. Sen hiipivän karmiva tunnelma jyrää eteenpäin huomaamattoman vahvasti ja se painaa kuin synti. Dynamiikka kahden päähahmon (joita esittävät Colin Farrel ja Barry Keoghan) välillä on kuin pikaliimalla yhteen liimatut supermagneetit hierautuisivat toisiaan vasten. Välilä miehet sanailevat kuin vanha aviopari. Heidän välisessää kemiassa on jollakin tavalla myös jotain seksuaalista.
Toinen vanhempi Lanthimosin elokuva, joka vaikutti minuun, oli The Lobster, mutta se ei mielestäni säväyttänyt samalla intensiteetillä kuin edellämainittu. Lobsterissa ohjaaja tuo eteemme kuvia, kohtauksia ja tilanteita, joissa selkeämmin keskitytään seksuaalisuuteen ja parisuhteeseen. Elokuvan lähtötilannehan on se, että siinä kuvitteellisessa ja dystooppisessa tulevaisuuden yhteiskunnassa elävät sinkut passitetaan mystiseen hotelliin etsimään romanttista partneria. Jos he siinä epäonnistuvat, heidät muutetaan scifistisellä laitteella villieläimiksi ja heidät päästetään irti metsiin. Elokuva on outo, erikoinen, ja sitä sävyttää jatkuva lähestyvän uhkan tuntu, ja tässäkin todella hienosti nyanssoidulla, tehokkaalla ääniraidalla ja musiikilla on suuri rooli.
Niin on myös Lanthimosin uusimmassa elokuvassa Poor Things. Minulla oli eilen ilo nähdä tämä elokuva valkokankaalta pienen kaupunkimme elokuvateatterissa. Elokuva näytettiin kakkossalissa, kyllä, meillä on sentään kaksi salia, mutta itseni lisäksi sitä oli katsomassa vain viisi muuta ihmistä.
Sanoisin heti ensikuulemalta, että Poor Thingsissä on Lanthimosin elokuvien paras soundtrack, paikoitellen se kuulosti jopa pompöösiltä ja pateettiselta. Ja se toimi.
Toinen silmiinpistävä asia tässä elokuvassa on seksuaalisuuden ja ihan kovan seksin rooli, kuten jokin iltapäivälehtikin asiaa valaisi. Lisäksi, kuten yksi lehti otsikoi, Emma Stonen hahmo mm. pissaa alleen jo alkuvaiheilla.
Poor Things on visuaalisesti häikäisevän upea elokuva. Se vie Lanthimosin kuvitellut paikkakunnat ja muut lokaatiot aivan uudelle, mutta loogiselle tasolle, ja elokuva onkin kuin satua katselisi. Paikoitellen tulee mieleen Tim Burtonin Saksikäsi Edward, joka oli tulkinta Frankensteinin hirviön tarinasta, ja sellaiseksi tätä Lanthimosinkin elokuvaa on väitetty. Myös Bram Stokerin Dracula tulee heti mieleen.
Kuvatyylien vaihtelun luulisi vaivaavan katsojaa, etäännyttäen tarinasta, mutta kalansilmälinssillä kuvattu materiaali yhdistettynä Emma Stonen fyysisesti upeasti näyttelemän Bella-hahmon frankensteininhiriviömäisesti kävelytyyliin ja eleisiin vain tehostaa vaikutelmaa.
Puvustus on yhtä loistavaa kuin lavastus ja värinmäärittely. Willem Dafoe on kuin luotu Jumalan rooliin, mutta aluksi on vähän epäselvää, kumpaa Bellan kosijoista on tarkoitus seurata. Myöhemmin selviää, että miehet ovat lopulta vain sivuosassa, ja että tämä ja käsikirjoituksen loppuvaiheet toimivat tarkoituksella tällä tavalla. Mistä tuleekin mieleen se, että yli puoleen väliin elokuvan 2h 20minuutin kestosta ajatukseni olivat kahtalaiset. Toisaalta elokuva vaikutti erittäin voimakkaalta ja tykättävältä, mutta taas toisaalta naisten esittäminen miesten jatkeina, ikään kuin käyttötavarana, häiritsi suunnattomasti, oli kuvattu aikakausi mikä tahansa.
Olen tätä nykyä melkoisen allerginen kaikelle sovinismille ja miehiselle katseelle elokuvissa ja muutoinkin. Olen kyllä melkein koko ikäni saanut pidätellä oksennusta todistamalleni miesten toimillle ja puheille.
Loppua kohti kuitenkin mielestäni epäilyt Lanthimosin naisia alentavasta esitystavasta karisevat, ja uskaltaisin sanoa, että lopulta kyseessä on kuitenkin ylistys naisten autonomisuudelle suhteessa ihan kaikkeen, eikä vähiten omaan kehoonsa ja sen representaatioon.
Poor Things sisältää paljon seksiä ja alastomuutta. Niin paljon, että minua hävetti välillä elokuvateatterin penkissä istua, sillä ajattelin, mitä muut viisi ihmistä ajattelevat minun ajattelevan näistä kohtauksista ja kuvista, eli minulla lähtivät tällaiset ajatuskehät pyörimään. Tavallaan syyllistin itseäni siitä, että toinen elokuvassa istunut ehkä ajatteli minun olevan ”joku perusjamppa” ja oikein hekumoivan näistä kohtauksista.
Siitä kun pääsin yli, tulin siihen tulokseen, että tätä elokuvaa katsomaan tulleet viisi muuta tuskin ajattelisivat tuolla tavalla, sillä mielestäni vahingossa tämän elokuvan näytökseen ei varmaan monikaan tilastollisesti eksyisi, ja ne jotka sinne ovat tulleet, ovat tulleet nimenomaan katsomaan arthouse-elokuvaa, pieteetillä valmistettua artisaanityötä. Ja sitä Poor Thingsin seksikohtauksetkin olivat. Vaikka alastomuutta oli paljon, sitä ei esitetty pornona. Tiedän tässä kohtaa, että moni saattaa olla eri mieltä, mutta minusta tässä oli himokkuutta täydet nolla prosenttia, aivan kuten Stanley Kubrickin vuoden 1999 kohuelokuvassa Eyes Wide Shut.
Lehdet toki voivat kirjoittaa kummastakin elokuvasta pornahtavana tai pehmopornona, mutta harvanpa iltapäivälehden toimittajat pystyvät edes tajuamaan katsovansa taidetta. Okei, toi oli alentuvaan sävyyn sanottu, mutta tosiasia on kuitenkin se, että iltapäïvälehdet ovat suurimpia klikkiotsikkojen masinoijia, enkä jaksa uskoa, että toimituksista löytyisi nykyään sen suurempaa idealismia kuin mistään muualtakaan.
Sitten Emma Stone.
Hän on suurimpiani suosikkinäyttelijöitäni koskaan. Ellei jopa suurin. Ennen kyllä tykkäsin Robert De Nirosta niin hirveästi, mutta hänen mentyään typeriin, huonosti kirjoitettuihin tusinakomedioihin, on hänen arvonsa laskenut silmissäni. Samoin ne jotkut uutiset, joissa häntä syytettiin tästä tai tuosta.
Mieleeni tulee heti eräs asia, joka De Niroa ja Emma Stonea yhdistää, ainakin minun näkökulmastani. Ja se on roolitöiden fyysisyys. Jos nyt otan esimerkiksi Scorsesen taksikuskin. De Niro maalaa siinä todella mahtavan kuvan syrjäytyneestä veteraanista, jonka harhaiset ajatukset ja tunteet tunkeutuvat kaikkeen hänen elämässään ja läpäisevät kerrassaan kaiken. Travis Bicklen hahmo on vaarallisen todentuntuinen vihaisena ääripoliittisena nuorenamiehenä. De Niron vihan tuntee perskarvoissaan asti.
Emma Stone tekee Poor Thingsissä niin vahvan roolisuorituksen, että sekin pelottaa tavallaan. Roolissaan hän käyttää yksinkertaista kieltä ja toimii kuin aivovamman saanut (elokuvan alussa hänen näytetään hyppäävän sillalta alas), mistä seuraa niin komiikkaa, myötätuntoa kuin epäuskoakin. Stonen Bella Baxter on uskottava, ja hänen liikkeensä, ilmeensä ja paljonpuhuvat, ilmeikkäät silmänsä tekevät vuosikymmenen roolisuorituksen.
Sivumennen tulee verrattua sitä Kyle MacLachlanin Doug Jones -hahmoon Twin Peaksin Paluussa. Mutta Poor Thingsissa ei naurata senkään vertaa.
Minun on oikeastaan turha kertoa elokuvan juonesta tämän enempää, sillä en halua paljastaa mahdolliselle uudelle yleisölle käänteitä.
Mark Ruffalon esittämä pyrkyri täytyy mainita myös loistavana roolisuorituksena. Hän osaa esittää hahmonsa todella niljakkaasti.
Minä luulen, että joudun katsomaan Poor Thingsin uudestaan vielä pari kertaa, sitten kun sen hommaan blu-rayna tai kun se tulee striimattavaksi. Luulen kuitenkin, että ostan 4K blu-rayna, sillä niin kaunis se visuaalisesti on. Mutta siis, mä en pysty antamaan tälle elokuvalle minkäänlaista arvosanaa, ja se jos mikä on historiallista. Yritin tehdä sitä eilen, mutta ei onnistunut. Kaveri, joka oli mukana katsomassa elokuvaa, sanoi ihan samaa, ei vaan pysty hämmennykseltään sanomaan, oliko Poor Things kahden, kolmen tai viiden tähden elokuva. Ja puhun nyt viiden tähden asteikosta.
Letterboxdissa se näyttää keränneen 4, 4,5 ja 5 tähden arvosteluja siinä määrin, että arvostlelustatistiikka on pahasti tukkeutunut sinne viiden päätyyn. Mä luulen, että tulen itse antamaan tälle ainakin paremmin arvosanan kuin kolme tähteä, mutta kuten sanottua, en anna sitä ennen kuin olen katsonut tämän vähintään kerrran uudestaan.
Yhdellä sanalla: Poor Things on hämmentävä.
Tässä oli tämä jakso, jossa esittelin ja.. öö ehkä vähän arvioin Yorgos Lanthimosin uusinta elokuvaa Poor Things.
Pidä huolta itsestäsi ja niistä jotka ovat sinulle tärkeitä. Pidä myös huolta inhimillisyydestäsi.
Nyt, moimoi!
Linkki: