Musiikkibisneksessä selviytyminen on taitolaji. Tarvitaan hyvää
poseerauskykyä ja notkeaa kieltä. Moni "hyvä juttu" jää
julkaisematta, tai yhden levyn jälkeen painutaan unholaan.
Yksi
surullinen tarina liityy Pulsars-nimiseen yhtyeeseen. Pulsars oli
kahden veljeksen, David ja Harry Trumfion perustama ja luotsaama
indiepop-bändi, joka haki vaikutteensa 80-luvun syntikkamusasta ja
retrofuturismista. Kauniit pop-melodiat yhdistettynä
tieteisestetiikkaan toimivat 90-luvun puolivälin vielä niin
viattomassa maailmassa.
Ensimmäisiä kertoja törmäsin Pulsars-bändiin kai selatessani All Music Guiden sivuja vuonna '02. Olin hiukan aiemmin löytänyt toisen syntetisaattoribändin, The Rentalsin, jonka AMG-profiilissa Pulsars oli listattu samankaltaiseksi yhtyeeksi.
Pikaisen Google-haun seurauksena päädyin kovin 90-lukulaisen näköiselle sivulle nimeltä Machine Talk, jolla oli tarjota mm. tiedot yhtyeen koko diskografiasta ja muutama käsittämättömän huonolaatuinen musiikkitiedosto.
”Silicon Teens” oli yksi niistä, ja se jäi soimaan päähäni kahdeksi vuodeksi. Kuinka mikään noin yksinkertainen saattoi kuulostaa niin hemmetin hyvältä? ”Cool For Cats” ei jäänyt sekään kauas puhtaan pop-helmen tittelistä hölmönhauskoine syntsapiipityksineen ja vokooderin läpi lausuttuine lyriikoineen. Vasta myöhemmin minulle valkeni, että laulu oli alunperin Squeeze-yhtyeen käsialaa 70-luvun lopulta.
Kansainvälisten nettikauppojen laajoista valikoimista vielä autuaan tietämättömänä kävin läpi epesit ja cdonit löytämättä ainuttakaan Pulsars-julkaisua. Yhtye jäi siten vähemmälle huomiolle, mutta ”Silicon Teens” kummitteli silti alitajunnassani, nostaen aika ajoin päätään.
Weezer-faniuteni myötä ryhdyin keräilemään levyjä; jo mestarillisten b-puolten takia jokainen single piti saada käsiinsä, puhumattakaan siitä ilosta, jonka silkka tieto tavaran omistamisesta sai aikaan. Ja se postiluukusta kolahtaneen ruskean, pehmustetun kirjekuoren avaaminen...
Olin muuttanut samana vuonna uudelle paikkakunnalle opiskelemaan, enkä tuntenut sieltä ketään. Musiikista, ja vajaasta parista kymmenestä CD:stäni, tuli parhaat ystäväni joksikin aikaa. Jossakin vaiheessa talvea '02 löysin kätevän sivuston nimeltä Ebay. Se oli jotakin erinomaista. Mikä tahansa keräilyharvinaisuus saattoi tulla vastaan, mikäli vain jaksoi selata kaiken sen ”tavallisen kaman” läpi – niin, ja mikäli kukaan toinen entusiasti ei ollut sattunut eksymään samaan kohteeseen.
Lukuvuoden päättyessä levyhyllyssäni komeili jo toistakymmentä Weezer-singleä ja The Rentals -harvinaisuutta.
Vuoden kuluttua ”Silicon Teensin” suloinen melodia palasi tietoisuuteeni. Lähdin metsästämään kaikkea mahdollista tietoa, mitä Pulsarsista olisi tarjolla. Levy-yhtiön ylläpitämä virallinen sivu oli suljettu, eikä The Wayback Machinenkaan ollut sallittu dokumentoida sen sisältöä. Machine Talk -sivu oli vielä pystyssä, mutta viimeinen päivitys oli tehty pari vuotta sitten. Uutissivulta huomasin maininnan yhtyeen kakkosalbumista kappalelistoineen, ja viittauksen siihen, kuinka albumi oli ”hyllyllä”. Mystistä.
Tältä fanisivulta oli linkki toiselle, jo paljon enemmän Pulsarsin kohtaloa valottavalle, sivulle. Yhtye oli saanut hyvää palautetta debyyttialbumistaan, minkä johdosta he saivat alkaa tehdä toistaan, kuuleman mukaan 200 000 dollarin arvoista ”LP2”:ta. Arvaamatta, kun uusi albumi oli saatu äänitettyä, levy-yhtiö Almo Sounds ilmoitti menevänsä konkurssiin. Yhtiö vei mukanaan myös lailliset oikeudet albumiin, ja ”LP2” jäi julkaisematta.
Koko tarina kiehtoi minua suuresti, ja paloin halusta saada käsiini kaiken, missä luki yhtyeen nimi. Jonkin ajan kuluttua tein hakukierroksen Ebay:hin ja löysin yhtyeen ensimmäisen julkaisun Almolle, Submission to the Master -ep:n. Pulsars kuulosti jo paljon tuotetummalta kuin Teenage Nites -ep:n aikoihin, mutta tietty pop-naiivius oli voimakkaasti läsnä, hyvänä esimerkkinä tästä söpö ”Cast Iron Dog”. Viides ja viimeinen Submission to the Master -ep:n kappale, ”Das Lifeboat”, kiteyttää 90-luvun vaihtoehtopopin tunnelmat runsaaseen neljään minuuttiinsa tavalla, jota voi vain ihailla. Debyyttipitkäsoitolleen klassisen orkesterin kanssa uudelleennauhoitettu versio tekee kappaleesta entistä mahtipontisemman ja kerrassaan tyhjentävän poptaideteoksen.
Ebay tarjosi tilaisuuden löytää myös tuo nimetön ykkösalbumi. Koska länsimaiset versiot näyttivät olevan kovin kivenalla, tein huudon bonuskappalein tarjottuun japanilaisversioon. Debyytti on entistä kiillotetumpi versio Pulsarsin soundeista. Puolet kappaleista on silkkaa hunajaa runsaan parin minuutin pop-ralleista pitäville; loppuja lauluista vaivaa melodioiden valjuus, ja joitakin kappaleita oli vaikea aluksi erottaa toisistaan.
Eräs ystäväni musiikkiharrastajana painottaa albumien kokonaisvaikutelman tärkeyttä, vaikka lyriikat ovat hänelle lähtökohtaisesti etusijalla. Minä taas olen siitä omalaatuinen, että keskinkertainenkin levy ansaitsee neljännen tähtensä jos yhdessäkin kappaleessa on onnistuttu tavoittamaan jotakin elämää suurempaa. Se saattaa olla hiukan erikoisempi c-osa, äkillin rytminvaihdos, tai korviahivelevä syntikkakuvio. Pulsars-albumin kohokohtia ovat alkupään alle pariminuuttinen ”Wisconsin”, siitä suoraan jatkuva hitti ”Tunnel Song” sekä viimeiseksi bonusraidaksi jätetty industriaalisuutta lähestyvä ”Worker Robot Droid”, joka peilaa yhteiskunnan koneellistumista Pulsarsille tyypillisellä, kriittisellä, mutta alakuloisen pehmeällä tyylillä.
Kuten minulle on niin tyypillistä, olin päättänyt löytää tuon albumin, ja nyt se minulla oli. Pulsarsin diskografialla oli kuitenkin vielä tarjottavaa parin ep:n ja singlen muodossa. Jälleen noin vuotta myöhemmin, alkuvuodesta '06, lukuisien hakujen jälkeen päädyin sivulle, jolta sai ladattua kaikki Pulsarsin ep:t mp3-tiedostoina. Laitonta – tulevaisuudessa. Sopimatonta – riippuu käyttäjän moraalista. Joka tapauksessa nyt olin saanut kuulla kaikki yhtyeen kappaleet, ja ennen kaikkea korkealaatuisen version alkuperäisestä ”Silicon Teens”-kappaleesta.
Aloin tehdä päivittäin hakuja eri sanayhdistelmillä julkaisemattoman ”LP2”:n löytämiseksi. Kaupan sitä ei ollut missään. Ajattelin jo luovuttaa, kun eräs haku palautti linkin, jota en ollut ennen nähnyt. Linkin takaa paljastui musiikkikeskustelupalsta, jonne eräs käyttäjistä oli postannut linkin pakattuun tiedostoon, joka sisälsi hyvälaatuisina ämpeekolmosina koko ”LP2”:n. Täytyy mainita, ettei tuo ollut ainoa levy, jonka palstalta saattoi ladata.
Kun odotin kärsimättömänä zipin latautumista koneeni kovalevylle, tunsin suurta voiton tunnetta, mutta myös syyllisyyttä, ja myötätuntoa Trumfion veljeksiä kohtaan, jotka olivat sentään uhranneet ison osan elämästään ja rahoistaan näiden 13 kappaleen tekemiseen. Mutta ne kappaleet – jokainen niistä oli pop-parhautta sievässä kolmen minuutin paketissaan. Pulsars oli kehittynyt ison askeleen. Siinä missä ensimmäinen kokopitkä kärsi kaiken aikaa läsnäolevasta epätasaisuudesta, oli ”LP2” todella yhtenäinen kokonaisuus, sortumatta kuitenkaan kappaleiden näennäisestä keveydestä huolimatta radiopopin tasapaksuuteen.
Musiikkimaailma jää paljosta paitsi, mikäli albumia ei koskaan julkaista. Tosin eräs nettituttava kertoi olleensa yhteydessä David Trumfioon, joka oli vihjaissut mahdollisesti palaavansa studioon veljensä Harryn kanssa vielä lähitulevaisuudessa.
Parasta ristiä sormet ja toivoa parasta.
Perustajajäsenet ovat David & Harry Trumfio. ”LP2”:ta tehdessään he ottivat bändinsä vakituisjäseniksi kitaristi Eric Hannan ja kosketinsoittaja Marianne Potjen.
Tämä artikkeli on kirjoitettu useita vuosia sitten, ja sen jälkeen on Pulsarsista kuulunut uutta. Bändi julkaisi postuumisti yhden kokonaisen albumin, joka läpileikkaa heidän lyhyeksi jäänyttä uraansa. Albumi on kuunneltavissa alta.